Ihminen oppii luonnostaan, mutta entä jos ei ole opettajaa?

Makaan lattialla. Suustani kuuluu vain epämääräistä ininää, ja pahuus tahtoo minun odottavan kuolemaa. Se tahtoo minun odottavan jotain mitä olen aina pelännyt - se ikään kuin kietaisee mieleni pikkurillin ympärille, niin vaivattomasti. Kaikki näytti maasta katsottuna niin suurelta, ja mitä enemmän tuota pimeyttä tuijotin, sitä enemmän silmäni näkivät asioita. Kasvoni vuosivat verta, kuten jalkanikin ja silmäni itkivät jumalten vettä. Tuo yö ei tuntunut koskaan loppuvan, olin vajonnut jo liian syvälle.

    Puhelimeni soi. Jäin kuuntelemaan kuinka se voimistui, jatkoi soimista, ja lopulta sammui. En viitsinyt edes kääntää kylkeäni katsoakseni soittajaa - se olisi turhaa. Olin päättänyt jäädä tähän -  millään ei olisi enää väliä. Tunnit kuluivat, ja kuulin kuinka vanha isoisäni kaappikello löi tasatunnein. Se muistutti minua siitä, että jotain hyvääkin oli olemassa. En vain ollut löytänyt sitä omasta elämästäni. Aamu alkoi valjeta - en halunnut sen tulevan vielä. Tunsin kuinka kyyneleeni, jotka eilen itkin, olivat imeytyneet ihoni sisään. Ajatuskin siitä, että nousisin ylös, katsoisin peiliin auringon paistaessa kaihtimien läpi...Ajatus siitä, että sieltä pilkistäisi tyttö, joka tuijottaa sieluunsa. Se tuntui liian musertavalta. En halunnut nähdä tuota eilisen minää.
    Ahdistus hautasi mieleni varjoonsa, ikään kuin tappaen tulevaisuuteni. Lämmin valon aalto hyökkäsi ylitseni sulkien silmäni. Tuo aalto puhalsi päälleni pahuuden - se naulasi sieluni lattiaan, lukitsi silmäni kiinni, ja heitti avaimen kuolemanlaaksoon. Mitä minusta jäljelle jäi? Kuolema kutsui sitä nimellä ei mitään.

Kuolevat on askeleeni

Olen matkalla unelmiini. Se on totta, eikä minulla ei ole mitään hajua päämäärästäni. Minulla on vain tunne, että siellä olisi jotain mitä olen kaivannut - tunne, että siellä olisi valkoinen pilvilinna, josta pystyisin kiikaroimaan sinun matkaasi maan päällä. Haluan sinun olevan onnellinen, ja ennenkaikkea ymmärtävän miksi nyt matkaan taivaaseen.

   Jätin pöydällesi sinetöidyn kirjeen, toivoen, että löydät sen. Sinä tiedät, että rakastan sinua, mutta en ollut tarpeeksi vahva jatkamaan täällä. Päivät vain toistivat itseään, ne olivat tehneet sitä jo liian kauan, ja pelko valtasi minut jossain syvällä sisimmässäni. Pelko tulevasta. Mistä voisin tietää mikä on oikea ja väärä, mikä on laiton ja laillinen, ja mikä on oleva ja olematon? Se epämääräisyyden tunne, joka valtasi sieluni aina iltaisin - se tunne, jota kukaan muu ei kyennyt ymmärtämään. Aivan kuin olisin nähnyt vilauksen maailmankaikkeudesta, joka varoitti minua sanoen "kaikki elävä on julmaa".

   Muistatko viimeisen yhteisen iltamme, kun makasimme vanhalla puisella laiturilla? Muistatko tuon tähden, jonka nimesit minun mukaani? Entä sen hetken, kun kysyit mitä ajattelen? Se ei oikeasti ollut salaisuus - ei vaikka väitin niin. Sen ei pitänyt olla kenellekään salaisuus. En huolinut kertoa sitä sinulle aiemmin, mutta kerron sen nyt. Tuona sumuisena iltana, jona itkin sitä, että tulet vielä löytämään jonkun joka korvaa minut - sinä sanoit ettei täällä ole kahta samanlaista. Se sai minut ymmärtämään, että minä olen ainut, joka kertoo mitä minun täytyisi tehdä. Minä päätin kuolla, sillä miksi väistää sitä, mikä sinut loppujenlopuksi kuitenkin voittaa? Kuolemalla on vain yksi sääntö: se kolkuttaa ovellesi silloin kun sitä vähiten odotat.

tunnetko enää mitään, vai onko pääsi tyhjä?

Seisoin vanhan männyn takana. Toivoin, ettet huomaisi minua. En rakastanut sinua, mutta jokin sinussa sai minut kaipaamaan niitä aikoja, kun vielä puhuit minulle - aikoja jolloin olimme onnellisia. Ruskeat, lantioitani hipovat hiukseni liikehtivät hennosti vartaloani vasten. Minua palelsi, valkoinen mekkoni ei lämmittänyt ja kenkäni olivat pudonneet jonnekin matkalla luoksesi. Näin sinun hahmosi liikehtivän kohti veden rajaa. Jokaisella askeleellasi jalkasi painautuivat yhä syvemmälle hiekkaan. Pystyin tuntemaan tuskan sisälläsi. Kun viimein pysähdyit liikkumattoman meren rannalle, kuulin kuinka kuiskasit sille:

"Tahdon sinun vievän minut sinne,

 missä tuskani hellittää.

 Toivon sinun kannattelevan minua aaltojesi harjailla,

 kunnes olen valmis tähän.

 Viethän minut sinne, missä kaikki on uutta ja tuntematonta -

 sinne missä on uusi elämä?"

En halunnut sinun lähtevän, en vielä. Tahdoin huutaa sinua, mutten voinut paljastaa itseäni. Pian olisit jo kaukana. Suljin silmäni sekunneiksi, ja ne avattuani huomasin, kuinka veneesi jo lipui kohti auringonlaskua. Kohti sitä suurta ja tuntematonta, johon nyt matkasit. Jäin rannalle istumaan, toivoen, että muistaisit nuo ajat, ja sen, kuinka sain sinut nauramaan. Tunnen kylmät ja kosteat kyyneleeni valuvan poskiani pitkin, pysähtyen leukani kohdalla ja siten pudoten maahan. 

Nyt siitä on kulunut vuosia. Minä olen kasvanut, ja niin olet sinäkin. Toivon, että vuodet ovat vieneet sinua eteenpäin, sillä vieläkin mieleni on tyhjä. On vain kaksi asiaa, jotka näen mielessäni; Tuo ammottava tyhjyys sekä hymyilevät, lempeät ja vahvaluustoiset kasvosi, jotka jättävät nuo lihaksikkaat hartiasi varjoonsa. Yö on saapunut luoksemme, ja minä istun tuhannenen kerran rannalla, huutaen nimeäsi. En ole hullu, vain sekaisin menneistä. Tulethan vielä luokseni?

Kun jalkasi ei kanna

Hengitykseni oli raskasta, kuulin vain humisevan tuulen ja horjuvat askeleeni. Jokainen askel väräytti ruumistani  -  jokainen henkäys kylmää veti minut yhä syvemmälle sieluani. Pian olisin poissa, pian ei olisi tuskaa. Silmäni sumenivat askel askeleelta, ja ohikulkijat näyttivät vain hehkuvilta satuolennoilta. Heillä oli ääriviivat  -  ei tuntoa, ei sydäntä. Toiset katsoivat minua pitkään, toiset vain vilkaisivat tyynesti. Voi kunpa olisin kyennyt kertomaan tuskani, sain tuskin henkeä. Tie haarautui. Valitsin sen, jonka tiesin johdattavan minut kotiin. Tuon tutun tien, jota olin 17 vuotta kulkenut. Täytyi vain ohittaa sementtiset portaat, jotka lumi oli peittänyt, merivesi syövyttänyt, ja itiöt sen sammaloittaneet. Aikoinaan ne kuulsivat kuin marmorinen keittiölattia. Niin...äiti tapasi aina sanoa, että kaikella on aikansa.

    Pysähdyin paikalleni, jalkani eivät kantaneet. Ehkä se oli merkki  -  merkki, että aika olisi vähissä. En ollut koskaan pelännyt mitään  -  en pimeää, en kuolemaa, mutta nyt pelkäsin. Minulla ei ollut enää päämäärää, sydämen syke heikentyi. Jos yritin ajatella jotain  -  ei, en nähnyt muuta kuin mustaa. Kohta saapuisi rauha ja lepo, mutta ensin piinasi kärsimys. Istuin hitaasti alimmalle portaalle, tuolle syöpyneelle portaalle, joka oli lähellä kotiani, lähellä merta. Tunsin kuinka pääni vajosi yhä alemmas ja alemmas. Pian makasin selälläni, tuijottaen taivasta kuin tuntematonta mustalaista. Siinä oli jotain mystistä, jotain suurta, jota ei ihmismieli kyennyt selittämään. Kuulin huutoa  -  se tuli pääni sisältä. En reagoinut.

    Katsoin taivasta, pohjantähteä, ja jokaista kirkasta valopilkkua. Ne olivat kuin timantteja, jotka hohtivat elämää. Jokin tunnusteli sydäntäni, puristi ja viilsi veitsen terävillä kynsillään repien sen tuhansiksi palasiksi. Olin taas yksin. Oli vain enää yksi maailma  -  se oli musta, ikuinen ja tuntematon.

Sinä

Joskus istun vain pimeässä ja tuijotan tyhjää. Toisinaan näen tuon mustan läpi onnellisen tulevaisuuden - toisinaan en halua nähdä mitään. Tuntuu kuin siitä olisi ollut jo ikuisuus  -  siitä kun katsoit syvälle silmiini, hymyilit ja puristit kättäni. Silmäsi kertoivat minulle suurta tarinaa. Ne kertoivat, ettet haluaisi koskaan päästää minua pois, ne kertoivat meistä kaiken. Hymysi oli yhtä leveä kuin ennenkin. Se oli jotain suurta, jota en saa pois mielestäni, se kertoi totuuden. Kun puristit kättäni  -  tiesin, että valehtelit minulle. Sinulla oli joku toinen, mutta sydämesi oli valinnut minut. Elit valheessa. Tiesin, että elit valheessa  -  tiesin, että ymmärtäisit vielä rakastavasi minua. Kuului naksahdus, tunsin kylmää....et ollut enää vierelläni. Päätäni kuumotti, sillä olit kadonnut pimeään.

Siitä hetkestä lähtien olen elänyt toivossa   -   toivossa, että palaisit luokseni. Joka ilta ja aamu, ajattelen vain sinua: Sinua ja minua, ja meitä yhdessä. Joka yö, kun kuu loistaa taivaalla ja kertoo hyvän yön tarinaa, herään sätkähtäen. Et ole enää vierelläni. Unettomat yöt vaihtuvat tuhansiksi elottomiksi päiviksi. Vain yksi asia saa minut jatkamaan vaellustani maan päällä  -  sinä. Tahtoisin löytää valon, löytää merkin, tai mitä vain, joka kertoisi sinun olevan läsnä. Päiväni vietän töissä  -  rutiinien orjana. Iltani vaellan metsissä, soudan järvillä, liikun kylillä. Olen nähnyt maailman muuttuvan. Tuon synkän hiekkatien vaihtuvan valoisaan asfalttiin - ja kuun vuoroin kutistuvan, vuoroin laajenevan. Kaiken vain siksi, että etsin sinua. Jossain on oltava tie luoksesi, kyllä - jossain on oltava tie onneemme. Vain sinä ja minä.

Ohitan kymmenennen kerran saman punaisen tiilitalon -  ajatukseni kiertävät ympyrää. Niin tekee sielunikin.